Onnellisuus on sitä kun ei vituta kokoaikaa.

Monella ihmisellä on vielä tälläkin hetkellä olo kuin sillä kuuluisalla onkimadolla. Olen saanut epäonnekseni huomata viimepäivien aikoina kuinka pahavointisia ihmisiä minun lähelläni on.
Kaikki varmasti arvaavat mistä on kyse.
Tietenkin juhannuksen jälkeisestä masennuksesta. Facebookin etusivu täyttyy alvariinsa synkistä kirjoituksista:



"-Paluu vitun arkeen. Ihan hirveitä liskoja!!!!"
"-Millonhan tämä olo normalisoituu"
"-Jalat täynnä hyttysen puremia, rahapussi hukassa ja alapäätä kirvelee. Tämä viikko on varmasti yhtä maanantaita "

Kortin toisella puolella sen sijaan ovat ne, jotka kirjoittavat seuraavia asioita:

"-Mahtavin festari ikinä!!!! Kiitokset kaikille mukanaolleille!!! :)))) "
"-OLI IHAN YLI-KIVAA!!! ENSVUONNA MENNÄÄN KALAJOEN JUHANNUKSEEN JO TOUKOKUUSSA!!! :)))
"-Meidän leiri oli se parhain ;) parasta!! <3"

Jos olisin psykologi niin sanoisin, että tämä jälkimmäinen puolisko on loppupeleissä se tyytymättömämpi puolisko. He ehkä yrittävät peitellä epäonnistumistaan, rumia yhdenyönsuhteitaan, heikkoja muistikuviaan, tai yleistä vittuuntumistaan kavereihinsa. Parhaiten sen 3päivää kestäneen norsunvittunaamansa saa pyyhittyä kavereidensa mielestä kirjoittelemalla sunnuntaina tuollainen kiitosviesti facebookkiin ja linkata vielä perään vaikka joku cheekin biisi. Toimii!
No koska en ole psykologi, niin ei muakaan kiinnosta.

Kappas, Jäppi 1 - Jäpin facebook-kaverit 0. !

Osalla nuorisosta on nyt allaan kesäkuulta valmistujaisjuhlia,Jäpin synttärit, provinssi ja juhannus. Kuulostaako tutulta?  Siinä niitä ryyppypäiviä on tullut yli 10, joten helposti voi päätellä että olet ollut kesäkuun aikana lähes yhtä monta päivää kännissä, kuin selvinpäin. Aika mahtava saldo ajatellen että sitä kai tulee käytyä myös kesätöissä.

Juomisesta tietenkin seuraa aina krapula.

Toisille ihmisille krapula on vain huonoa oloa.
Toisille se on levoton päivä, jolloin päivä sujuu pääasiassa nauraessa. Toisille taas krapula tuo sellaisen angstimasennuksen ettei pahemmasta väliä.

Jos olisin filosofi niin pohtisin varmasti, että jos joku on ns. syntymähumalassa, niin voiko joku olla syntymäkrapulassa? Esimerkiksi sellaiset ihmiset jotka ovat aina masentuneita, vittuuntuneita,tai muuten vain hyvin raskaita itselleen ja muille.
Vai onko niin että jälkimmäiset ihmiset kärsivätkin itse synnytyksen jälkeisestä masennuksesta? Ikäänkuin äidin sijaiskärsijänä?
No koska en ole filosofi, niin ei muakaan kiinnosta.

Itselläni on tällähetkellä varsin tavallinen olo. Tai niin tavallinen kuin tavallisena tiistaisena aamupäivänä voi olla. Takana on aamuherätys, aamureeni, aamupala, aamu-tv, salkkareiden Aamu...Edessä on iltavuoro, iltapala, iltamat, iltarukous ja iltapäivä.

Ulkona sataa ja väkisinkin vituttaa. Mutta minulla ei ole mitään krapulaa, ei mitään masentuneisuutta, ei stressiä mistään, eikä mitään. Mutta sään ohella minua kuitenkin vituttaa. Mutta mikä?

No tietenkin noi #¤&#&#H*VETIN!! ostetaan/myydään/vaihdetaan/annetaan/otetaan-KIRNUVESI.

Minä luulin että tämän maan viisain kauppamies on Vesa Keskinen. Mutta vielä viisaampi taitaa olla se, kuka keksi ensimmäisenä lyödä facebookkiin kirpputorit pystyyn.

Jos sosiaalinen media oli ennen sitä, että saan tiedon mitä ystäväni tekevät, minne menevät tai miltä kauempana asuvan kaverini kotieläimet näyttävät omenapuussa istuessaan.

Että mitä? Nykyään sosiaalinen media on sitä, että minkälaisia rintaliivejä, lastensa rattaita, nylon beatin c-kasetteja tai mummansa perintösormuksia he kauppaavat ventovieraille ihmisille facebookissa.

Ymmärrän toki jos ihmiset saavat noin ilmaista mainostilaa myydessään esimerkiksi autoa, taloa, venettä, moottoripyörää tai muuta ns. suurta. Mutta sitten kun siellä marsun välkkyvä kaulapanta vaihtaa omistajaa niin samalla vaihtaa myös kotiosoitteet / puhelinnumerot / muut tiedot omistajaa. Tuleeko monellekkaan tessulle mieleen, että myydessään oman isänsä-ikäiselle miehelle omat legginssinsä 2€:llä, niin se kaupanteko ei välttämättä ole se koko homman ydin?

Tyhmä ei ole se joka pyytää, vaan se joka raiskaa.

No tätä varten on olemassa nettipoliiseja. Minun ei tarvitse valistaa enempää.
Tämä vain sattui olemaan aihe joka minua vituttaa.


Facebook-kirpputorien hienointa antia on tietenkin ne, kun itseoppineet kaupparatsut myyvät jotain tuotetta ja sitten itse kommentoivat siihen kenttään aina tasaisin väliajoin "up".
Tietenkin saadakseen ilmoituksensa sivun ylimmäiseksi. Luulis että viimeistään siinä kahdeksannella "up"-kerralla heräisi jo semmonen pieni tunne tuolla selkärangassa, että entä jos tämä mun käytetty sähköhammasharja ei menekkään kaupaksi?.
Ehkä...

Aina ja ikuisesti!

Jokaisella meistä on karuun arkeemme sisältyviä päivittäisiä tapahtumia, joiden tapahtumiseen emme välttämättä ole vaikutusvaltaisia. Joskus nämä tapahtumat ovat sellaisia, että ne eivät sinänsä vaikuta mihinkään, mutta silti niiden saapumista odottaa.

Viimeistään tässä vaiheessa moni blogini lukija on jo pudonnut kärryiltä. Siksi avaan verhoa hieman.

Tarkoitan sellaisia asioita, kuin että joka ikisenä aamuna jo töihin tullessa voit olla varma, että työkaverilla on sepalus auki. Tai matkalla kouluun se sama naapurin äijä kolailee pihaa kesät ja talvet. Tai jo kuutena peräkkäisenä lauantaina tapaat ilkeän kummitätisi samaan aikaan prisman parkkihallissa.
Vaihtoehtoisesti sidot luistimennauhat aina ensin vasempaan luistimeen. Sitten vasta oikeaan. Vain siksi koska olet tehnyt niin 16vuotta.

Onko sitten kyseessä pakkomielteet, hassut sattumat, taikauskot, vai jotain aivan yliluonnollista?

Avaan omia tuttuja ja tutun turvallisia kaavojani parilla esimerkillä:

Eletään tavallista kesäistä viikkoa ja minä olen matkalla aamuvuoroon. Kello on 06:10 kun lähden kotipihastani mondeolla kumit ulvoen kohti ABB:tä. Voin olla aivan satasen varma, että 6minuuttia kestävällä työmatkallani kuulen radiosta ainakin kerran joko chisun kolmas pyörä- biisin tai sitten loreenin euphorian. Jos tämä asia ei tapahdu, niin voin olla varma että radioni taajuusantenni on ehkä sanonut sopimuksensa irti. Kun jompi kumpi biisi alkaa, niin toistan huulillani sanat "Taasko?" tai "Mää arvasin." .
No tietysti taas ja tietysti arvasin. Vaikka tiesin, että näin tapahtuu niin silti se yllättää.

Toinen jokapäiväinen väistämätön asia minulle on Lennun kohtaaminen. Puhun nyt lenkkeilevästä naisesta joka tulee joka ikinen aamu juosten minua vastaan hietalahden kuntotalon edustalla. Hän noudattaa sekuntitarkkaa aikataulua. En yhtään tätä naista tunne, mutta koska häneltä puuttuu kulmakarvat niin olen ristinyt hänet jääkiekkoilija Lennart Petrellin mukaan Lennuksi. (Viimeistään tässä vaiheessa moni naislukija varmasti ihmettelee, että miksen huippumalli Saimi Hoyeriksi?) Hyvä kysymys... Jos jonakin aamuna Lennun reipas aamujuokseminen jää näkemättä, niin sisimmässäni tiedän että jotakin ikävää on sattunut.

Kolmas tapahtuma liittyy osakseen ärsytykseen. Kaikki tehdastyöläisethän varmasti tietävät minkälainen merkitys radion kuuntelemisella on työpäivään.

Hyvän radio-ohjelmankin pilaa aina yksittäinen huono ohjelmanumero. Eräällä suosimallani kanavalla on sellainen monelta muultakin kanavalta tuttu ohjelmanumero kuin "laatikon salaisuus". Ideana on annettujen (vajaiden) vihjeiden avulla arvata mitä väsynyt radiotoimittaja hautoo studiossa olevassa laatikossaan.

Ei hyvänen aika! Kuinka ihmiset on niin tylsistyneitä että jaksaa osallistua. Jos vihje kuuluu että "Se ei ole vihreä, ei syötävä, se on vähän suolainen, muttei silitysrauta", niin miten niinkin moni jaksaa soitella ja arvailla. On siellä toimittajallakin hauskaa kun tietää ettei yksikään tule ikinä sitä arvaamaan oikein. Palkinnoksi tästä yliluonnollisesta oikeinarvauksesta lähtee vielä kylpyläpaketti kahdelle. Ei paljon lämmitä.
Sitten vielä saa käydä nettisivuilta kattomassa mitä aiemmin on osattu arvata. Se on mahtavaa luettavaa: "kampi, kalkkuna, veitsi, ilves, auto....stetsoni... HEJ JOO. täällä ei ole vielä arvattu vesuria. Mun on pakko soittaa."

Joka päivä siis tiedän, että kun kello on noin 11, niin on aika lyödä radio kiinni, ettei hermot mene aivan riekaleiksi. Ilman kellonkatsomistakin tiedän koska kello lähenee yhtätöistä. Silloin vilppulalainen intiaanivereni alkaa kiehumaan kyseisen radio-ohjelman takia.

Usealle meille tyypillisin aamunavaus on torkuttamisen jälkeen ottaa puhelin kouraan ja avata silmien jälkeen heti toisena facebook. Kuulostaako tutulta? joo. Sitä kutsutaan pakkomielteen omaiseksi riippuvuudeksi. Ei se mitään. Et ole asian kanssa yksin. Minäkin teen niin.
Ei olisi tämäkään blogi arvoisensa ilman pientä naljailua facebook-kavereistani.

Minulla näet on tapana viikonloppuisinkin herätä hyvin varhain. Jo noin klo:6-8. Nimenomaan viikonloppuisin facebookin avaaminen noin aikaisin aiheuttaa usein pieniä naurun hymähdyksiä heti aamusta.

Joillakin fb-kavereillani on tapana kirjoitella aamun pikkutunneilla pienissä alkoholihöyryissä jos jonkin näköisiä juttuja. Aamun alkaminen uutisilla:
"Hei ei vittu se jätjkä etuile enää mua grillijonossa. käräjällä nähhdään"
"Oi oi!!! kyllä nää kolmikymppiset vaan antaa aina kaikkensa! ;) "
"Jes. eka viikonloppu selvinpäin kahteen vuoteen :) -Paikassa alkoholistien parantola, Siikajoki. "

Kyseisiä statuksia on tietysti niin monta kuin on kavereitakin. Mutta nimenomaan viikonloppusin nämä jutut maksimoituvat. Usein päivällä tai illalla katsottuaan nämä kyseiset jutut ollaan jo sattumalta poistettu.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen. Olen usein miettinyt että kuinkahan tylsää sitä oikeasti tulee sitten joskus kun on eläkkeellä. Jo nyt vapaapäivät tuottavat pienimuotoisia vapaa-ajan ongelmia.

Niin mitähän se on sitten kun ei ole koulua, eikä tarvitse käydä töissäkään.

Katsoi sitten omia isovanhempia, kavereiden isovanhempia tai televisiossa olevia isovanhempia niin samat kaavathan siellä toistuu. Aamu alkaa kahvinkeitolla, aamu-tv:n katsomisella. Sitten käydään kaupassa (vaikkei ole mitään ostettavaakaan), luetaan lehtiä, täytellään ristikoita ja nukutaan päiväunet. Kello 17 on pakko katsoa kauniit ja rohkeat. Illalla mennään hyvin ajoissa nukkumaan.

Mutta minkäs teet, kun olet niin tehnyt jo 14vuotta putkeen.
Vuoden kohokohta on eläkeläisjärjestön järjestämä linja-autoretki itä-suomeen. Mutta sekään ei ole kun kerran vuodessa. Loput 364 päivää meneekin kaavoihin kangistuessa.

Tutut kuviot, mutta äärettömän tylsää. Mutta auta armias jos mummo päättääkin keksiä itselleen uuden harrastuksen. Sitten lapset ja lapsenlapset epäilevät että onkohan se mummo nyt seonnut lopullisesti? Eihän tuon ikäinen enää voi alkaa zumbaamaan, skeittaamaan tai käymään bodypumpissa.

 Aina tulisi rohjeta keksiä jotain uutta.